Nyt on taas selvitty tuotantopaikalta kotiin ehjänä. Kaupungin liikennekulttuuri on yhtä kaukana suomalaisesta liikenteestä kuin Hanko Kittilästä. Ei tämän kaupungin liikennettä vaivaa mikään muu kuin se että jokainen ajaa juuri niin kuin haluaa. 
Jotain alkuvoimaisen urbaania tässä liikenteessä täällä on. Siihen voi joko ihastua tai vihastua. Juuri nyt en tiedä kumpaa ajattelisin. Ja toisaalta, mitä minä valittaisin. Suurin osa matkasta taittuu sujuvasti, omaa kaistaa pitkin. Ja jos vaikka viimeinen puoli tuntia edetään 500 metriä, on se kuitenkin paikallisen mittapuun mukaan ihan kelpo saavutus. Totta kai se kismittää kun hotelli on näköetäisyydellä, mutta on istuttava kiltisti bussissa. Yritys poistua kesken kaiken bussista, ei myöskään onnistunut. Ja saapuihan se bussi vihdoinkin päätepysäkilleen. Kuten oli tilattu.

Brasilialainen liikennekulttuuri – mikäli siis sitä ylipäätänsä on – osoittautuu aika haasteelliseksi. Toimiihan sen jonkun aikaa, mutta jotta liikenne sujuisi edes jotenkuten on suuriin risteyksiin liikennevalojen lisäksi laitettu myös ”valvojia”  - joita myös ehkä liikennepoliiseiksi voisi kutsua. Suuremman risteyksen ylittäminen jalankulkijana vaatii rohkeutta, koska vaikka vihreä valo palaa jalankulkijalle, se ei todellakaan välttämättä tarkoita sitä. Ja jotta ymmärtäisimme että vihreä ei ole punainen, tai punainen ole vihreä, siihen täällä on se valvova henkilö joka seisoo risteyksessä ja määrää tahdin. Siis täysin liikennevaloista poiketen. Tuntuvat olevan enemmän arvostettuja kuin liikennevalot! Ota nyt tästä selvää! Ehkä paras tapa liikkua on seurata paikallista kulkijaa ja toimia sen mukaan. Kunhan vaan paikalliseksi toimijaksi ei osoittaudu joku turistiryhmä joka saattaa seisoa risteyksessä useamman minuutin. 

Työmatkan ainoa kohokohta on se oma kaista, ns. Olympic lane, jota pitkin bussi ajaa täydessä ruhtinaallisessa yksinäisyydessään. Siinä koko automaailman kurjuus kärjistyy. Onhan se vaan niin inhimillistä miten muiden autojen ohi lipuaminen vaan tekee meistä niin suuria! Täältä tulen minä!

Olen kuitenkin sydämestäni iloinen että bussi ei pysähdy kesken matkaa. Ei tämä maisema ole minulle. Ei todellakaan. Kuten olen jo todennut, tämä työmatkani on rumin IKINÄ! Sekä aamulla että illalla - joka kerta se tuntuu ahdistavalta. Pelottavaa on tietenkin, että tähänkin tottuu. Mietin kyllä milloin tähän turtuu, kuinka nopeasti se hetki tapahtuu, kun huomaan että ympäristö ei ärsytä. Hittolainen, onneksi bussin käytäväpaikoilla on istuintilaa.

Mistä on Rion äänimaailma tehty! Ensinnäkin se on liikenne. Sellainen jatkuva, soljuva äänimatto, johon kuuluvat hälytysajoneuvot (en tiennyt että niillä voi olla niin paljon erilaisia ääniä!), kaupustelijoiden huudot, autojen äänitorvet – syynä useimmiten ilmoitus siitä että on olemassa tai ihan muuten vaan - ja raitiovaunun kilkatus.

Lisäksi tähän tulevat kirkonkellot ja tietenkin; musiikki. Jotkut tahot lisäisivät tähän myös pienten eläinten rapinaa hotellissa sekä laukaukset lähimaastossa, mutta onneksi  nämä touhukkaat eivät yletä 22. kerrokseen ja laukaukset ovat yleensä rajattu kuuloetäisyydellä tiettyihin alueisiin. Hotellista saatte kuulla ihan oman tarinan myöhemmin.

Siis tästä  kaikesta on Rion äänimaailma tehty. Yllättävän eloisaa, joskin välillä todella ärsyttävää. Lähellä sijaitsevilla aukioilla – ja meidän tuurilla näitä aukioita on kaksi aivan hotellin läheisyydessä – olympiatapahtumia toistetaan jättimäiseltä ruudulta ja äänentoistosta vastaavat ovat todennäköisesti kuulovammaisia tarkkailijoita. Tätä saadaan nauttia myöhään yöhön.

Kaupunki on hiljaa ehkä 2 tuntia, jonka jälkeen se alkaa hiljalleen toipua omaan itseensä. Tämä työrupeama sisältää myös useamman enemmän tai vähemmän äänekkäämmän session joten Challenge #six – nauti hiljaisuudesta silloin kun sitä on!