Valmiina vapauteen? Karanteenipäivä 10.

Yritän kovasti pitää mieleni positiivisen ja ajatella miten paljon mahtavaa ja ihanaa olen kokenut tähän asti matkallani Japanissa ja Tokiossa. Eihän minua kukaan ole pakottanut lähtemään matkalle näissä olosuhteissa ja näinä aikoina. Ihan aikuisena ihmisenä olen itse päättänyt tulemiseni ja menemiseni. Matkan järjestelyn suhteen minulla ei ole kovinkaan paljon ollut mahdollisuutta vaikuttaa yksityiskohtiin, lennot on varattu minusta riippumatta, niin majoittumiset kuin kuljetukset. Mutta muuten, täällä ollaan. Ihan omasta vapaasta tahdosta.

Silti tämä karanteeni, onhan se ihan jostain syvältä. Ja kun ei voi edes syyttää ketään. Ei Suomea, ei Kiinaa, ei idiootteja (paitsi ehkä Trumpia, koska sitä voi syyttää kaikesta) eikä persuja. Ei politiikkoja erityisesti eikä valtion virkamiestä. Paitsi ehkä kaikkivaltiasta kohtaloni sorkkijaa, jota tässäkään tapauksessa en voi syyttää yksinomaan omaa kohtaloani, sillä tämä koskee niin monta muutakin yksilöä ja kansaa. Kieriskelen siis itsesäälissä ja kiroilen sisäisesti kaikilla osaamani maiden kielillä, kun bussi palaa stadionilta hotellille jo klo 18.00 ja minulla olisi kerrankin aikaa kierrellä täällä Shinjukun kaupungissa ja nähdä jotain muuta elämää kuin hotellin aulaa ja 7 Eleveniä. Jos voisin.

Niin, 14 päivän karanteeni rajoittaa elämääni. 10-12 tunnin työpäivän lisäksi ei ole siis mahdollisuutta edes poiketa radan toiselle puolelle. Sille puolelle missä se 7 Eleven ei ole. Nähdä edes yksi puistikko jossa voisi nauttia vihreydestä. Päästä edes yhteen kauppaan missä voisi hypistellä tekstiilejä tai kosmetiikkapurkkeja. Tämä nyt vaan mahdotonta. Bussimatka stadionille ja takaisin hotellille on ainoa hetki, kaupassa käynnin ja surkeiden ja täysin omaan huumoritajuun sopimattomien japanilaisten tv-ohjelmien katselunautintojen lisäksi, jolloin voi kokea jotain muuta kuin työntekoa ja hotellihuoneen pettämätöntä ilmastointia. Niin ja hotellisiivojan epätoivoista yritystä päästä siivoamaan huonetta, koska hänelle on määrätty se tehtäväksi tiettyjen aikarajojen puitteissa. Vaikka minähän en häntä sisään päästä kuin silloin kuin minä haluan.

Kadun elämää bussista katsottuna voi ihmetellä joka työpäivä. Muistuttaa itselleen että tämän 14 vuorokauden karanteeni päättyy joskus. Yritän ja koetan vimmatusti miettiä kohtaloani ja verrata sitä ihmisiin, jolla ei ole tätä aikarajaa, vaan on tuomittu eri syistä tämäntyyppiseen karanteeniin loppuelämäksi. Kaikilla elämä karanteenissa ei ole valinta. Joillakin kyse on  kohtalosta. Miksi siis minä en voisi kestää tätä, tietäen että tähän on tulossa loppu ennemmin tai myöhemmin.  Mietin, ajattelen ja tunnustan typeryyteni. Tottakai tästä selviää. Tässä vaiheessa olisi hyvä lopettaa naukuminen ja siirtyä elämiseen, niillä eväillä ja pelikorteilla mitä on annettu. Meidänkin ryhmässämme on työntekijöitä jotka eivät ehdi edes vapautua karanteenista kunnes on lähdettävä kotimatkalle. 

Mutta kun ihminen ajattelee juuri tässä ja nyt. Juuri nyt olen Tokiossa, enkä pääse näkemään kaikkea sitä mitä se kaupunki voisi tarjota. Juuri nyt olen pakotettu olemaan hotellissa, joka kenelläkään ei ole 15 tatamin kokoinen vaan huomattavasti (lue: huikeasti) pienempi huone. Surkeaa itsekkyyttä, mutta inhimillistä. Tunnustan.

Ironista tässä tarinassa on se, että minulla en enemmän vapaa-aikaa matkan alussa kuin lopussa, ja karanteeni on matkan alussa. Loppupäässä matkaa ei ole yhtään aikaa liikkua mihinkään, vaikka olisikin mahdollista. Liikutaan sitten mielikuvissa työmatkojen aikana. Mietin yhtieskuntaa ja sen erilaisuuksia. Näinhän aina tehdä matkoilla. “Kun täällä on niin erilaista”. “Tuokin on tuollainen, ei yhtään niinkuin kotona”

Mitä toisin mukanani? Ehdottomasti puhtauden. Enkä nyt tarkoita niitä bussiemäntiä jotka sen lisäksi että mongertavat japaniksi meille litanian jotain käsittämätöntä tarinaa aina bussimatkan päätyttyä ja ruiskuttavat käsidesiä joka kerta kun astun bussiin. Vaan sitä, miten tämä yhteiskunta voi suoriutua siitä ihmeestä että se yksittäispakkaa kaiken mahdollisen, juustopalloista servetteihin ilman että sitä roskaa kertyy kaduille ja kujille! Kaupungin siisteys on ensiluokkaista. Kaikki roskat kannetaan mukana, kun näin on opittu jo koulusta lähtien! Roskakoreja ei ole missään. Meidän bussimatkan yksi teema onkin: bongaa roskakori. Toistaiseksi en ole onnistunut tässä kertaakaan. 

Ihmiset eivät myöskään tupakoi kadulla. Shinjukun aseman vieressä ulkona on erillinen tila, jonne osoitetaan kaikki tupakoitsijat. Tämä on siis ulkona, ei sisällä. Kadulla tupakoiminen katsotaan epäkohteliaaksi, koska tupakka voi osua johonkin henkilöön.

Sen lyhyen hetken kun saamme kävellä sen 100 metriä bussista hotellille, kävelen useamman japanilaisen kanssa, samaa tahtia, eri tahtia, joku juosten, joku lönkyttäen. Mutta aina yhtä tyylikkäästi. Japanilaiset ovat mestarillisia väistelijöitä. Jos joku osuu sinuun, se on ulkomaalainen. Olen ihaillut tätä ominaisuutta monta kertaa. Törmäillään kun tavataan ei ole japanilainen sananlasku. Ei todellakaan.

Toinen bongausteema on ollut: etsi koira. Tänään olin onnekas. Vajaan 30 minuutin matkalla - tai no, joskus se matka kestää 45 min, mutta liikenteestä aion kerta myöhemmin - tänään onnisti meikäläistä jopa kaksi kertaa, joten 10 päivän saldo on 3 koiraa. Tämä tietty osittain johtuu siitä että monet kaupungissa asuvat kerrostalossa. Asuntoa kutsutaan apaatoksi (apartment) ja siellä ei yleensä saa pitää lemmikkieläimiä. Onnekas on japanilainen lemmikin omistava kaupunkilainen!

Vielä kolmas bongauskohde on sähkölauta. Yhden olen nähnyt kaupungilla. Tänään toinen bongattu stadionin sisäkehällä. Tokion ajoneuvot ovat pyörät, mopedit, moottoripyörät, ihanat kulmikkaat pakettiautot, jokunen katumaasturi ja loput takseja ja henkilöautoja. Mitään ylileveää brassailuautoa täällä ei näe, kaistat ovat sen verran kapeita. Täällä ei pröystäillä vaan sopeudutaan joukkoon.

Erikoista on myös nähdä Japani näin japanilaisena. Tokiossa ei ole turisteja. Meitä poloisia, suuria, isonenäisiä yksilöitä ei liiku törttöillen liikenteessä ja jalkakäytävillä. Melkein kun olisimme palanneet aikaan taaksepäin 1800-luvun toiseen puoliväliin, jolloin Japani avautui länsimaille pitkän eristäytymisen jälkeen. Tunnustettava on että mieltä hiveli kun bussimatkalla iso joukko japanilaisia naureskelivat ja vilkuttivat meille, avajaisseremonian aamuna kunnes huomasimme että he todennäköisesti luulivat meidän olevan urheilijoita ja olivat samaan aikaan kokoontuneet katsomaan japanilaisten hävittäjien muodostamia olympiarenkaita taivaalla. Sorry, pojat. Se oli oikeasti se syy miksi ne vilkutti.

Eli me, Gaijinit, istumme ilmastoiduissa busseissa ja makaamme hotellissa katsomassa netissä julkaistuja leffoja ja agenttisarjoja, silloin kun emme ole stadionilla hikoilemassa tartanilla tai palelemassa koneiden takia viilennettyissä teknisissä tiloissa. Mielenkiintoinen hyvin paikallinen ihmismassa näkyy tämän päivän Tokiossa. Mutta vain hetken. Sillä nyt on karanteenipäivä nro 10. Neljän päivän jälkeen päästään irti. Juuri silloin kuin taifuuni ennusteiden mukaan iskee Japaniin. 

Matkailu avartaa maailmaa!

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sakoku

https://jaatama.fi/post/5894,1,japanin-koulutusjrjestelm-tunnetaan-maailman-parhaana-sen-yhdeksn-ominaisuuden-takia.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Trooppinen_hirmumyrsky