Hytti nro 152x Tokiossa. Karanteenipäivä 7.

Aamuherätys klo 9.00 oli vähän turhan aikaisin, koska työpäivä alkaisi hieman myöhemmin. Karanteenin takia työmatkojen lisäksi, hotellihuoneesta voi lähteä vain aamiaiselle ja tarvittaessa käydä vastapäisessä elintarvikekaupassa, aulavahdin valvonnan alaisena. Se on sallittua vasta silloin kun oman hotellin kestitsemisvaihtoehdot ovat suljettuina. Mitä siis tekisin aikani kuluksi? Katselen ympärilleni ja mietin voisinko kenties kirjoittaa tällä kertaa esimerkiksi  hotellihuoneen erikoisuuksista. Mutta mitä tässä kestikievarissa on sitten muihin nähden erilaista?

Jos aloittaisin sängystä? Japanissa on sanonta, ettet tarvitse enempää kuin puolet tatamimatosta seisomiseen ja koko maton nukkumiseen. Hotellin esitteessä kerrottiin sängyn kooksi 95x120, mutta voin vakuuttaa että siinä on painovirhe. Silti monelle työkaverille tuo 195cm pituinen sänky on pieni. Sen lisäksi patja on kova. Todella kova. Siinä nukkuminen on yllättävää kyllä ihan ok. Unirytmi on myös pikku hiljaa tullut normaalimmaksi. Ympärillä on vähän levotonta suurkaupungin elämä. Omat ikkunani ovat junaradan puolelle ja junaliikenne aktivoituu aamulla siinä 7.00 jälkeen. Onneksi junien ääni on silti aika tasaista. Hotellikäytävän toisella puolella taasen kollegan huoneessa ikkunoiden suunta on yksisuuntaiselle kadulle, jota pitkin kulkee suhteellisen paljon hälytysajoneuvoja. Alueella on kolme isoa sairaalaa ja kun Tokion alueella asuu lähes 14 miljoonaa ihmistä, arvaatte että hälytyksiäkin on. 

Kiinnostaisiko tietää miksi huoneessa ei ole vaatekaappia? No, minua kyllä kiinnostaa. Neljä vaateripustinta roikkuu kahdessa koukussa seinän vieressä. Ei yhtään vaatehyllyä, vain kenkätaso. Siinä on japanilaisen vaatevaraston paikka. Vähän ihmetyttää tuo esillepano, mutta haittaneeko tuo sittenkään ketään. Ei tämä mikään showroom ole. Vaatteet on tarkoitettua roikkumaan. Joko ripustimessa tai ihmisen päällä. 

Entä vessat? Olen jo kertonut että vessat ovat erikoisia. Lämmitetty istuin tuntuu ihanalta ajatukselta näin mökkihöperön näkövinkkelistä, mutta Tokion kuumuudessa ja kosteudessa se illuusio on saanut kolauksen enkä ihan ymmärrä sen tarkoitusta. Istumisen jälkeen on tuskaista kun rengas tarttuu, tiedätte mihin. Kosteus ilimaa pöntön kiinni ihoon ja sitä irrotellessa päästelee helposti ärräpäitä. Vessapaperi on niin ohuen ohutta että nyt vasta ymmärrän miksi vessasta löytyy suihkuominaisuudet. Ihan on tarpeeseen.

Ja miksi kylpyhuoneessa on kyykkyamme? Se ei siis ole istuma-amme, vaan siinä voi vain istua kyykyssä. Suuremmille suomalaisille se on vain syvä suihkuallas. Entä miksi huoneessani on taskulamppu? Toivottavasti en tarvitse sitä, sillä silloin olisin ehkä pulassa. Edellisistä matkoista viisastuneena tiedän miltä lievä maanjäristys tuntuu. Siksi pyysin saada huoneen mahdollisimman alhaalta. Jossain alitajunnassa kuvittelen että maanjäristyksen sattuessa tai hissien toimimattomuudesta johtuen olisi parempi asua lähempänä maankamaraa. Huoneeni on 15. kerroksessa, joten se toive ei nyt aivan onnistunut. Onneksi täällä taloista tehdään joustavia ja kestäviä, sillä Japanissa talot on rakennettu huomioiden maan täriseminen. Taloissa ja hotelleissa osa huoneista kuten kylpyhuoneet, ovat kuin moduleja, sellaisia mehiläispesän kennoja jotka joustavat kuin hyytelö. Tämä on tietty erittäin käytännöllistä erityisesti maanjäristysalueilla. Tokiossa huomaa että vaikka taloja on rakennettu vieri viereen, ne eivät ole kiinni toisiinsa. Näin niiden väliin jää ilmaa ja liikkumavaraa. Entä miksi katujen varsilla on kovaäänisiä ja ajoittaisia kuulutuksia? Kovaäänisiä löytyy kaikista kylistä ja kaupungeista. Kaikki ei todellakaan ole propagandaa varten, vaan rakennettu, jotta pystytään kuuluttamaan viestejä luonnonkatastrofin uhatessa. 

Jonkinlainen katastrofi saattoi päivällä olla lähellä. Harvinaista herkkua on nimittäin se että kylpytakki ja kylpytossut ovat minulle kerrankin sopivan kokoisia. Sattuipa sitten niin että en jostain syytä nyt kuitenkaan ollut pukenut niitä päälleni puolen päivän aikaan. 15. kerroksessa saa yleensä olla aika surutta ja turvassa turhilta katseilta, joten asustus oli sen mukainen. Siinä kirjoituspöydän ääressä istuessani mietiskelemässä silmäkulmassani vilahti jotain - jotain turkoosia. Siellä ikkunassa, 15. kerroksessa. Lintu? Ufo? Tosiaankin vilahti - kukas muu kuin ikkunan pesijä. Kuin rasvattu salama sain puettua puseron päälleni kun jo mies oli poissa. Kun hälytysajoneuvoa ei kuulunut, luotin siihen että tuskin mitään dramaattista oli tapahtunut. Hän vain sattui olemaan erittäin nopea ikkunan pesijä. Ja minähän kuitenkin tässä säikähdin enemmän kuin hän! Mikäs hätä minulla nyt olisi, kun istun sisällä hotellihuoneessa. Sehän oli hän - tuo turkoosipuseroinen ikkunan pesijä - joka roikkui ulkona vaijerin varassa. Sitäpaitsi olen varma että Tokiossa ikkunan pesijät ovat nähneet yhtä sun toista. Eivät ne pienestä suomalaisesta hätkähdä.

Omat haasteensa antavat huoneen kolme seinäpistoketta ja tv:n kaukosäädin. Sähköpistokkeet siksi että ladattavia ja sähköä vaativia laitteita tuntuu olevan ihan kunnioitettava määrä, ja aina on silti pulaa pistokkeista. Ja kaukosäädin siksi että se on vain ja ainoastaan japaniksi. Ensimmäisenä päivänä löysin ON/OFF nappulan lisäksi “return”-nappulan, toisena päivänä vahingossa englanninkieliset ohjelmat (luojan kiitos!) ja kolmantena vihdoin “menu” -nappulan. Nyt pitää vielä keksiä mitä sillä tehdään. Suuren kumarruksen saa myös eräs View-appi puhelimessa!

Haasteista puheen ollen työpäivä toi tullessaan uusia sellaisia. Tänään on katsottu taivaalle ja opittu maantietoa. Uudet vaatteetkin saapuivat joten nyt en näytä enään keitetyltä siskonmakkaralta vaan kollegan mukaan leikkaussalikirurgilta. 

Ei harmita yhtään. Onneksi en näytä venytetyltä munakoisolta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tatami

Tokyo 2020 Kokki leikkaamossa 😉