Challenge #nine

Monta syydä saada istumapaikka.

Tämän haluatte ehkä kuulla, sillä tässä tarinassa tehdään lääkärikäynti Riossa.

Meikäläiselle tuli kuin tulikin sitten käynti lääkärissä. Siitähän on muodostunut minulle suorastaan perinne. Sydneyssä kaaduin ja satutin käteni. Ateenassa sain flunssan. Pekingissä hain apua myös flunssaan. Lontoossa minulla oli ruokamyrkytys. Sotši taitaa olla ainoa olympiakaupunki, jossa en ole tarvinnut sairaanhoitoa. Tiedän - ihmettelen sitä itsekin, sillä siellä, jos missä olisi kaikki mahdollisuus sairastua johonkin ennalta tunnistamattomaan idän pöpöön, yhtä sitkeään kuin kaukasialainen jugurttimainoksen paimen. Voihan sen tulkita niinkin että luottamus paikalliseen terveydenhoitoon vaikutti alitajunnassa tehokkaasti ja karkotti tehokkaasti kaikki mahdolliset basillitarjokkaat!

No nyt kuitenkin kävi niin, että jo alkumatkasta meikäläiseen iski sidekalvon tulehdus. Silmään. Tämän diagnoosin teki oma työpaikkalääkärimme, valokuvan perusteella, jonka lähetin hänelle. Aamulla herätessäni joudun pesemään silmäni kolmeen kertaan jotta saan sen auki ja enempää yksityiskohtia en aio sitten kertoakaan. Liikaa tulee ehkä nytkin näin julkisesti paljastettua tässä. Lääkärini antoi ohjeet mitä antibioottia minun tulisi hankkia. En ryhtynyt sitten mihinkään mustan marketin asiakkaaksi - olisi ehkä onnistunut suhteellisen helposti tässä maassa - vaan menin ihan lailliseen apteekkiin. Lähiapteekissamme käynti veti ensimmäisen vesiperän. Jokin roti täällä vallitsee.

Viikko vierähti ja päätin sitten aamuisten rähmäsilmien saattelemana hakeutua lääkärin vastaanotolle saadakseni reseptin. Siitä alkoi matkani kansainväliseen mediakeskukseen.

Sain järjestettyä autokyydin. Hyvä niin. Mediabusseilla meno on kuulemma aika hurjaa. Koska aikaisemmat autokyytiläiset varoittivat että meno voi olla aika rajua siellä liikenteessä, tälläytin siis itseni takapenkille ilmoittaen että minä sitten haluan tulla perille elävänä. Enkä halua polkea ilmajarrua täältä takapenkiltä käsin.

Poika – nuori kuljettaja nimeltä Rafael – katseli suklaanruskeilla silmillään minua, nyökkäsi ja siirsi katseensa tiukkaan eteenpäin. Ja sitten lähdettiin ajamaan. Matka sujui kuitenkin leppoisasti ja kuinkas ollakaan matkan aikana keskustelussa kävi ilmi että kyseinen Rafael työskentelee siviiliammatissaan työturvallisuuden parissa. Että silleen! Näin matka jatkui työsuojelun merkeissä. Hän puhui englantia häkellyttävän hyvin, ottaen huomioon että hän oli opetellut englannin kielen varta vasten voidakseen tehdä tätä juoksupojan työtä olympialaisissa. Vertailimme kunnolla työsuojelua meillä Suomessa ja a Brasiliassa. Kuulkaa - on meillä Suomessa monet asiat erittäin hyvässä jamassa.

Ja sitten itse asiaan. Paikallisen mediakeskuksen palveluihin kuuluu lääkärinpalvelu, minulle siis jo ennestään tuttu toiminto, joka tosin aina osaa yllättää. Täällä sain kolme naista kimppuuni heti kun ennätin astua ovesta sisään. Toinen asetti tuolille istumaan, toinen kiinnitti käteeni välittömästi verenpaine mittarin sekä etusormeen veren happipitoisuutta ja pulssia mittaavan kapistuksen. Kolmas istui pöydän takana valmiina aloittamaan kuulustelun. Yritin selittää avuttomasti että minulla on vain silmä tulehtunut, ei minulla muuta! Siitä kuitenkin lähti varsinainen kyselykierros joka aina aiheutti lisäkysymyksiä. Lopputuloksena oli että kuulustelija tiesi varmaan minusta enemmän kuin minä itse. Oukei!

Päädyimme lopulta keskustelun jälkeen samaan lopputulokseen ja näytin hänelle vakuutuksena työpaikkalääkärin kirjoittaman tekstin – suomeksi – jossa luki minulle määrättävän lääkkeen nimi. Ahaa, nyt valkeni ja siitä istuimelta hän kirjoitti minulle reseptin. Ensin piti käydä viereisessä apteekissa varmistamassa että sitä lääkettä todellakin oli siellä. Kiitin ja menin viereiseen apteekkiin, jossa ilmeni että sitä lääkettä todellakaan ei ollut siellä. Oukei!

Mitä sitten tapahtuukaan? No minä tietenkin menin nöyränä Rafaelin luokse ja anelin tietäisikö hän apteekkia siinä lähellä ja vaivattoman matkan päässä? Nyt oli jo pimeää, sillä täällä pimeys iskee kuin kivi, klo 18.00 illalla. Humpsista vaan tupsahdimme pienelle sivukadulle ja kömmin autosta kyseiseen apteekkiin, jossa kuitenkaan kukaan ei puhu englantia. Miksi puhuisikaan. Ei sitä lääkettä sitten löytynyt todellakaan sieltäkään. Matkasimme takaisin Rio-kyydillä työpaikalle upeasti omaa kaistaa pitkin – sillä aikaa kun rupukansa matelee vieressä. Sanokaa minua snobiksi, mutta siinä vaiheessa ei harmittanut yhtään.

Kuinkas sitten kävikään? Tänään tuotantoryhmässämme oleva ystävällinen lääkäri tiputti syliini silmätippoja ja sanoi että näitä 5 kertaa vuorokaudessa kunnes silmä on oireeton. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Onhan se hienoa että elämässä on vähän jännitystä. Ja niin oli tänään meidän ulkotuotantoautossa. Lainaan tässä ohjaajan kuolemattoman lausahduksen, joka olkoon tällä kertaa Challenge #nine – Jotain tulee ja jotain menee! Illan jännitystarinasta sitten myöhemmin. Oukei!

Nyt nukkumaan. Ai niin, unohdin mainita että brasilialainen lääkäri ei vilkaissut silmääni kertaakaan...

Huomenna ehkä onnistun saamaan sen lääkepurkin auki.