Challenge #seven

Copacabana, Rio de Janeiro

Mihin kaikkeen ihminen tottuu? Kaksi viikkoa on nyt takanapäin. Onko meistä kuitenkin luotu ihmisiä jotka sopeutuvat tilanteeseen kuin tilanteeseen? Välillä tuntuu että tällainen ei voi olla mahdollista, mutta kuinkas ollakaan, täällä ollaan ja monet asiat jotka saivat niskakarvat nousemaan pystyyn – no en sano kuin mikä – on yhtäkkiä ihan siedettäviä ja toleranssin positiivisella puolella.

First things first. Kuten esimerkiksi tämä kisa-asu. Ei liene turha todeta että tämä ”maailmanruminväriyhdistelmäikinä” työasu onkin ihan mukiinmenevä. No, en minä sitä oikeasti tarkoita, mutta kaiketi olen oppinut sen hyväksymään että pidettävähän tuo on. Päällä. Yritin loppuun asti venkutella itseni irti tästä muodollisuudesta, mutta kun vaihdettuani kokoa epätoivoisen toiveikkaasti paikallinen logistiikkapäällikkö löysi kuitenkin juuri sopivan kokoisia vaatteita - kuinkas nyt suu pannaan! Suppuun ja hiljaa hyväksyen olen pukenut päälleni tänään sinapinväriset housut ja harmaan sinisen pikee-paidan. Tosin sandaaleja en saanut laittaa, sillä työsuojelusäännöt kieltävät ne. Jalat siis kiehuvat omassa mehussaan lenkkareissa ja saatetaan vapauteen vasta illalla. Eristäytyneenä muista. Ja syystä.

Ja kuinka ole mitenkään sopeutunut tähän tilanteeseen? Tänään kadulla kävellessäni vastaani tuli 4 nuorta, fiksua (tietenkin) ja uteliasta teiniä, jotka eivät halunneet ryöstää minua vaan kyselivät kauniisti puhunko englantia. Tästä kysymyksestä toivuttuani he halusivat tietää miksi olin pukeutunut juuri tällä tavalla. Ennen kuin ehdin sanoa että sitä minä itsekin ihmettelin asiaa, he ylistivät pukuani. Totesivat että olivat nähneet tämän ihmeen aikaisemmin ja miettineet että mitä nämä ihmiset oikein tekevät. Kerrottuani että olemme tekemässä heille televisiolle kansainvälistä kuvasignaalia kisoista, huomasin olevin yhtäkkiä joku erikoinen ihminen. He ylistivät väriyhdistelmää – vähän mietin tuota heidän fiksuutta kuitenkin – ja halusivat tietää mistä olen. Kun kuulivat että olen Suomesta, he tunnistivat heti paikan ja totesivat että Helsinki?  Herranen aika kun tällainen huomionosoitus aina osuu ja uppoaa suomalaiseen! Heti kun joku kehuu Suomea alkaa hillitön itsekehu ja huomionosoitus. Sitä siinä nautiskelin tovin, ennen kuin jatkoin matkaa. Hyvä mielihän siitä jäi. Ei voi kiistää.

Tästä voimme vain todeta, että vaikka joissakin paikoissa media saa vihamielistä kohtelua osakseen, ei sellainen käytös ole kertaakaan tullut osakseni. Uskoni ihmisiin pysyy vielä vankasti positiivisena. Tässäkin maassa.

Mitä muuta olen oppinut tällä matkalla? Lottovoiton lisäksi huomaan että aseistettujen vartijoiden tuijotuksesta voi toipua ja että punaisia valoja vasten voi ihan hyvin kävellä. Ja jos niin tekee, niin ei joudu heti perikatoon. No, tietenkään liikenteellisesti olemme aivan eri luokassa, Suomi ja Brasilia, joten kaiketi jossakin vaiheessa minun on pakko opetella takaisin kotimaan tapoihin. Mutta pieni vastarannankiiski ja mielenilmaisijan ominaisuus itsessäni sai minut hetkeksi lumoihin. Näin koulujen aloittamisen aikaan tämä tulee niin totaalisen epäsopivasti esiin, mutta toisaalta tämän ikäiseltä naisihmiseltä se sallittakoon. Se ihanuus kun voi lähes poliisin luvalla kävellä päin punaisia!

Olen myös oppinut rutistamaan muovisen vesipullon pieneksi – ominaisuus joka ehkä jää käyttämättä suurimman osan elämääni – mutta joka täällä on ihan kiva rutistus. Pientä ihmetystä aluksi herätti se että vaikka roskiksissa pyydettiin erittelemään muovi ja paperi, tungettiin ne loppujen lopuksi samaan säiliöön. Näin tehdään myös kertakäyttöottimien ja ruokien, sekä lautasten ja lautasliinojen suhteen. Eli lajittelu tehdään myöhemmin. Hieman hirvittää tuo ajatus että lajittelijoina ovat kaatopaikoilla asustavat ja työskentelevät lapset, mutta tietämättömänä ja silmälaput silmillä täällä on kuitenkin helpointa olla. Surullista.

Olen myös oppinut hyväksymään sen että työmatkani on höystetty mitä ihmeellisimmillä asuinympäristöillä. Ja että sen yhden betonisillan alla asustaa aina se yksi perhe. Aamulla ja illalla. Ja että heillä on vain se yksi patja ja pari muovikassia

Sen verran kovaksi keitetyksi sitä tulee että ei harmistu enää kun kisa-aukiolla soitetaan Abbaa myöhään yöhön. Seuraava työpäivä alkaa klo 6.00 bussikuljetuksella stadionille ja tulevan työpäivän pituus on kunnioitettavat 18 tuntia. Ei tämä keitos ja Kokin unelma myöskään muutu makeammaksi, kun tietää että tähän mennessä takana on 136 tuntia ja että seuraavalle 10 päivälle on suunniteltu 137 tuntia. Laskekaa itse onko tämä hupireissu vai ei!

Huomisesta alkaa yleisurheilun kilpailupäivät ja lähden tästä kauneusunilleni. Pakkokuuntelen kuitenkin vielä raitiovaunun kilkatusta ja Abbaa, nautin paikallisesta kulmakuppilasta ostettua paistosta, jonka ostin täysin summan mutikassa, koska se näytti hyvältä. Ensi kerralla voisin kirjoitella esimerkiksi ruoasta. Kyllä Kokilla olisi siihen paljon sanomista. Mutta selvitään ensin ensimmäisestä kilpailupäivästä ja katsotaan sitten. Challenge #seven on ilman muuta huominen työpäivä. Tähän on tultu. Tästä se lähtee.