Kokki kiittää

27. helmi, 2014

On se vaan mukava olla kotona.
Vähän oli tuskainen se maanantain matkapäivä. Sainpahan pienen paniikin aikaan itselleni kun huomasin että kotiavainta ei löydy käsimatkatavaroista. Tarkistussoitto hotelliin vahvisti että avain ei ainakaan jäänyt huoneeseen. Päiväni oli alkanut sunnuntai-aamuna 8.00 ja bussikuljetus Adlerin pikkuiselle kentälle oli lähtenyt yöllä 3.40 hotellilta, joten valveillaoloaikaa oli siinä pisteessä noin 20 tuntia. Sen siitä saa kun valvoo, sanoi pöllö kun hiiren nappasi. Ja meikäläisen aivotoiminta lähes nolla. Nitschevo. Liikkumaton. Lainatakseni kollegan sanoja turvamiehille kun kaivelivat hänen tietokonereppuaan:
 "It's a mouse. It doesn't move..."
Alhaisesta aivojen synapsitasosta huolimatta sain silti järjestettyä vara-avaimet sekä koordinoitua niiden toimituksen Helsingissä. Vaara siis ohi.
Lentokentällä olikin kuhinaa ja vilskettä. Ehkä jonkun muutkin aivot olivat puolikoomassa sillä kuulutukset kentällä olivat todella sekavia, taisi tulla Adlerin kentän koko vuoden lentokenttäkuulutuskiintiö täyteen parissa päivässä. Ensin lentomme kuulutus tuli tuntia liian aikaisin. Sitten lähtöportillamme ilmoitettiin lennon lähtevän Jerevaniin. Sen jälkeen ilmoitettiin uuden lähtöportin numero Kiovan lennolle, joka oli siis sama portti kuin meidän. Siinä sitten yritettiin sovittaa Frankfurtin ja Kiovan lähtijät keskenään. Lento Frankfurtiin lähti tietty myöhässä - mutta hyvä niin.
Frankfurtin lento Helsinkiin taas oli täyteen buukattu, joten en saanut ensin istumapaikkaa koneeseen. Vasta matkalaukkujen checkausten jälkeen jaettiin istumapaikat. Että sillä lailla. Minulta puuttui se kuuluisa Business Loungen voucheri - joka oli kaikilla muilla suomalaisilla - onneksi kollega sai minut puhuttua sisään Loungeen ja sain samalla checkauksen tehtyä ja VIIMEISEN istumapaikan koneesta! Se tästä olisi vielä puuttunut että olisin jäänyt pois koneesta 4,5 tunnin odotuksen jälkeen. Espanjalaista ohjaajaa lainatakseni - Que cojones!
Siellä koneessa katse jo harotti ja puolikooma alkoi pikkuhiljaa levittäytyä myös raajoihin. Enkä ollut ainoa. Kone ei ollut edes kiitoradalla kun jo ensimmäiset kuorsaukset kuuluivat matkustamossa. Suomalaisia syytetään joskus vaisuiksi ja hiljaisiksi. Tämän konelastin pulinataso oli täysin nolla, mutta kuorsaustaso sen sijaan plussan puolella. Hellyyttävää.
Olin oikeasti ylpeä tästä maastohiihdon mestarillisesta nuokkuvasta suomalaisjoukosta. Samalla mietiskelin tiimityöskentelyä ja kuinka erilaista oli työskennellä yksin, ilman tukijoukkoja. Nyt sekin on kokeiltu.
Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Venäläisten mukaan kaikissa projekteissa on viisi vaihetta: kohu, sekamelska, syyllisten etsiminen, syyllisten rankaiseminen sekä niiden palkitseminen, joilla ei ollut mitään osuutta asiaan. Onhan se työskentely heidän kanssaan haasteellista, ei käy kieltäminen. Paremmalla venäjänkielentaidolla olisi saanut tästäkin seikkailusta vielä enemmän irti. Venäläisten positiivinen asenne ja hymy - erityisesti silloin kun sen sai puristettua irti turvamiehistä, sekä tahto ja halu auttaa oli hienoa. Kun hotellin vastaanoton Alena uloskirjauduttuani sanoi että "I will miss you!" ajattelin ensin kyynisesti että onpa tyttö opetettu sanomaan fraaseja. Kun hän sitten soitti minulle takaisin koskien kotiavaimiani, hän oli yhtä kohtelias ja toivotti hyvää matkaa. Eikä tässä kaikki, sain vielä häneltä sähköpostin samasta aiheesta, jossa pahoitteli että avaimia ei löytynyt ja toivotti hyvää matkaa sekä näkemisiin. Helpottiko se lentokenttäahdistusta ja väsymystilaa? Jäikö parempi mieli? Ihan varmasti! Toivottavasti kirjallinen palautteeni menee oikeaan osoitteeseen. Спaсибо!

 

 

Siis vihdoinkin kotona. Matkalaukku purettu. Kotiavaimetkin löytyivät. Lähiomainen kävi tarkistamassa että olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ennen totaalisen tuotantokrapulan iskemistä on aivojen kovalevyn tyhjentäminen ja kirjallisen yhteenvedon aika. Ensimmäisen työmatkani tein 1980 Pohjanmaalle ja siitä lähtien olen pyrkinyt kirjaamaan matkoilla tapahtuneita asioita talteen. Alkuaikoina lähetin kirjeitä kotiin. Siellä ne ovat vielä avaamattomina kirjahyllyssä. Ajatuksena oli lukea ne eläkkeelle päästyäni. Suunnitelma pysyy, vaikka kirjeet ovat muuttaneet muotoaan bittiversioiksi. Jatkan kirjoittamista, silti haikeus iskee kun tajuan että Sotshin terapiakirjoitukset tässä naamakirjassa päättyvät osaltani tähän. Hauskaa että jaksoitte terapoida kanssani! Ja kannustaa!  Minä palaan normaalin työelämään monta kokemusta ja palautetta rikkaampana. Ja nämä toiset naamakuvat lisätään muiden muistojen joukkoon työhuoneen naulakkoon roikkumaan. Kokki kiittää.